Paratiisileikki, 1967. Valokuvaaja Viljo Luoto on saanut tarpeekseen kaupungista ja laboratorion hengettömistä rutiinihommista. Pitkästä melankolisesta talvesta, mitäänsanomattomista keskusteluista suttuisen ravintolapöydän ääressä. Hän on lähtenyt kesäksi saaristoon kalastajan apumieheksi ’paattia hilaamaan’. Tehdäkseen kerrankin kunnon kuvia julkaisemista, rahaa ja toimeentuloa tuumimatta. Ja ajatellakseen kerrankin asiat rehellisesti halki.Leean hän oli tavannut ensimmäisen kerran konsertissa. Hennot kädet ja vaaleat hiukset jotka kaartuivat otsan yli. He olivat asuneet yhdessä, viihtyneet toistensa seurassa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Hän kuuli ärsyttävän naurun, muisti äkkinäisen viiltävän pimeyden, tuskaisen huohotuksen. Murhan? Hän oli menettänyt lapsensa, ehkä Leeankin.Seppo Lappalainen kuvaa tämän päivän nuorten ihmisten ajatuksia, tekoja ja pyrkimyksiä läheltä ja raikkaasti. Toteutuvia ja toteutumattomia toiveunia pohjoiskarjalaisessa järvimaisemassa.
