Viikkoja, kuukausia, 2007. 8.p. Lahjakkaan ja palkitun Reko Lundánin elämä päättyi aivan liian varhain vuonna 2006 hänen ollessaan vasta 37-vuotias.

- Kirja julkaistiin uskomattoman pian Lundánin kuoleman jälkeen. Oli suorastaan käsittämätöntä, miten kirjailija ja hänen puolisonsa pystyivät tuottamaan vielä tämän teoksen, vaikka Rekon voimat vähenivät vakavan sairauden myötä koko ajan. Hän ei malttanut tai voinut jättää taltioimatta kokemuksiaan vielä viimeisinä hetkinään. Ihmettelen sitä, kuinka kaiken keskellä myös Tiina Lundán jaksoi jakaa romaanin luomisen tuskat miehensä kanssa. -Teksti elää kipeän koskettavasti sairauden ja tunteiden mukana, vaikka se on romaani, eikä puhtaan omaelämäkerrallinen tarina sairaudesta, vaikka nämä kaksi menevätkin varmasti sekaisin. Mutta meillä lukijoilla, tai siis minulla, ei ole oikeutta tietää, mikä on totta ja oikeasti kirjoittajien kokemaa, mikä fiktiota. Akin ensimmäinen osuus tekstistä alkaa:Mitä järkeä on aloittaa kirjoittaa romaania, kun tulee sairaalasta kotiin kuultuaan, että elinaikaa on jäljellä viikoista kuukausiin. Edes pahimmassa kortisonimaniassa aikataulu ei olisi mahdollinen. Ja minkä ihmeen takia viime voimillaan pitäisi kirjoittaa yhtään mitään? Eikö tärkeämpää olisi lukea joka ilta Kertulle iltasatu? Puhua Saaran kanssa siitä miten päivä on mennyt?- - - Tammikuussa 2004 sairaus ilmoitti itsestään oikeasta ohimosta alkaneella päänsäryllä ja kipu vain voimistui. Sitten tulivat näköhäiriöt ja Aki joutui lääkärin vastaanotolta osastolle jatkotutkimuksiin. Päästä löytyi kasvain.Minna kertoo siitä miten hän yrittää hoitaa arkea edes joten kuten normaalisti, kun hänen sydäntään painaa huoli Akista, Minna joutuu turvautumaan Diapamiin. Aki leikataan. Kasvain on pahanlaatuinen. Alkaa sädehoito, tulee ahdistus, Aki esittää silti reipasta kavereilleen ja väittää juoksevansa seuraavana kesänä Jukolan viestissä. Heidän yhteinen elämänsä on kuitenkin jo saanut epämääräisen deadlinen, johon ei voi mitenkään vaikuttaa.Aki ei halua luovuttaa, Minna haluaa jaksaa vaikka välillä hänen arkivoimansa uupuvat; vierelläkään ei ole helppoa seistä. Kenties tämän tarinan kirjoittaminen on antanut lisää voimia? Rakkaus elämään, rakkaus kirjoittamiseen, rakkaus omaa puolisoa ja perhettä kohtaan, niiden läpi olen kirjaa lukenut. Rakkaus on ihmeellistä. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu kuoleville, vaan eläville. Rakastakaa.Viimeiset merkinnät on päivätty Akille 8.9. 2006. Oli niin kaihoisa olo, että valvoin pitkään. Ajattelin Minnaa ja lapsia. Ne joutuisivat kahlaamaan suuren surun läpi. Pelotti niiden puolesta, mutta samalla tiesin että ne selviytyisivät. Jatkuvuus oli elämän lohduttavin lahja. Vaikka nyt tuntuikin, että enemmän pelotin kuin autoin niitä läsnäolollani, uskoin silti jättäneeni hyviä eväitä niiden elämään.Harva voi ja uskaltaa tehdä moista testamenttia elämänsä viimeisestä vuodesta, viikoista ja kuukausista. Lundánit halusivat ja uskalsivat jakaa perheensä kipeät kokemukset muiden kanssa, antoivat meidän kokea tuskansa ja surunsa rinnallaan. Kiitos siitä.http://reppualma.vuodatus.net/lue/2007/05/reko-ja-tiina-lundan-viikkoja-kuukausia