Kirjallisuuden klassisessa traditiossa 1700-luvulle asti ilmaistiin allegorisesti tulkitun mytologian avulla "ikuisiksi" käsitettyjä totuuksia. Modernissa maailmankuvassa "ikuisia" totuuksia ei enää ole, vaan totuuden tavoittelu on jatkuva prosessi. Mistä sitten johtuu, että kohta sen jälkeen, kun valistus on jyrkästi hyökännyt kaikenlaista mytologiaa vastaan tieteellisyyden nimissä, romantiikassa syntyy "uuden mytologian" prokekti? Miten on selitettävissä, että positivistis-tieteellinen 1800-lukukaan ei pääse eroon mytologiasta? Mihin modernistinen, postmodernistinen ja postkoloniaalinen 1900-luvun kirjallisuus tarvitsee myyttejä, miten se luo niitä ja käyttää niitä hyväkseen? Käsillä oleva kirja esittää kysymyksen ja eri aspekteista, eri kirjailijoiden ratkaisuista käsin joitakin vastauksen sirpaleita.
