Kahden maailman välillä - Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla

Laura Jetsu on Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen kasvatteja, ja hänet valittiin Mekrijärven tutkimusaseman amanuenssiksi kesällä 2001. Tutkijana Jetsu profiloitui karjalaisen kulttuurin ja kuolemanrituaalien asiantuntijaksi jo varhain, sillä sekä hänen pro gradunsa Rituaalinen kuolema. Kuoleman nykyrituaalit itäsuomalaisessa rajapitäjässä (1993) että lisensiaatintyönsä Monimerkityksellinen kuolema. Merkityksen etsintää nykykarjalaisesta kuolemanrituaalista (1998) käsittelivät kuolemanrituaaleja. Lisensiaatintyötä voi pitää väitöskirjaa valmistelevana väliraporttina, sillä Jetsu laski siinä perustan kuolemanrituaalien semioottiselle tulkinnalle. Nyt ilmestynyt väitöskirja onkin sisältönsä puolesta laajennettu versio lisensiaatintyössä esitetystä.Väitöskirjassa keskitytään kuolemanrituaalien semioottiseen merkkikieleen. Näin päästään käsiksi siihen monimuotoiseen kommunikaatioon, johon kietoutuvat mm. rituaalisen hallinnan, toiminnan ja merkityksenannon tematiikat. Tutkimuskohteena on 1990-luvun Venäjän Karjala, ts. Venäjän Federaatioon kuuluva Karjalan tasavalta. Täällä vanhakantainen hautajaisperinne ja kansanusko ovat kohdanneet sekä idän kristillisyyden että sosialistisen järjestelmän uudistavan merkityksenannon. Naiset ovat kaikkien muutosten jälkeenkin rituaalisen hallinnan mestareita.Aineistonsa Jetsu on kerännyt pääosin Aunuksen Karjalasta yhteensä noin kymmenen eri kenttätyömatkan aikana vuosien 1994–1997 välillä. Pääkohteena on ollut Vieljärven karjalaiskylä, jonne tekijä on tehnyt kolme matkaa. Lisäksi hän on käynyt muutaman kerran Vienassa, mm. Vuokkiniemessä, Jyskyjärvellä ja Paanajärvellä. Etnografinen osuus pohjautuukin haastatteluihin ja osallistuvaan havainnointiin. Jetsu korostaa heti aluksi, että kenttätyöhön meno vieraalle maalle ja vieraaseen kulttuuriin tuo monenlaisia ongelmia. Huomio on oleellinen, sillä maantieteellisesti lähellä oleva Venäjän Karjala on jopa ortodoksisen taustan omaavalle kuolemankulttuurin asiantuntijalle kaukaista toiseutta. Jetsu tunnustaakin reilusti, että kenttätyö on kasvattanut häntä tutkijana (s. 57): "Heidän kanssaan työskennellessääni olen oppinut näkemään kenttätyön monet hankaluudet ja omat puutteeni. Toisaalta olen myös oppinut tunnistamaan omat vahvuuteni, ne ominaisuudet, joiden varassa työskentelen ja olen vuorovaikutuksessa kenttäni kanssa."Kentän haltuunotosta Jetsu kirjoittaa seuraavaa (s. 70): "Vuorovaikutusta ei synny ilman rajojen ylittämistä, ei ilman rajanylitysten hyväksymistä. Kanssakäyminen on suostumista omalta tontilta poistumiseen ja toisaalta toisen lähelle päästämiseen." Kun lähtökohta on tällainen, ymmärrän hyvin, että Jetsu on (s. 71) "vain kävellyt havainnointitilanteeseen mukaan kuin kuka tahansa yhteisön jäsenistä". Hän jatkaa toisaalla (s. 76): "Olen monesti työskennellessäni ollut tilanteissa, joissa informanttini ovat vetäneet rajan meidän ja toisten välille niin, että oma paikkani on heidän puolellaan: "Ihan olet kui omie."– – . Mutta vaikka en koekaan vierautta, tiedän olevani vieras ja ulkopuolinen." Tilanne on samankaltainen kuin turistilla suurkaupungin metrossa: voit olla osallisena ja leimata lippusi niin kuin kuka tahansa muukin; oikeasti olet silti ulkopuolinen. Kärkevimmät kriitikot saattaisivatkin nyt väittää, että vienankarjalaisen kentän haltuunotto ei ole tapahtunut riittävällä intensiteetillä ja että "ymmärryksen" kanssa on vähän niin ja näin. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Jetsu pyrkii tavoittamaan haastateltavien äänen ja tekee rajalliseksi tunnustamansa ymmärryksensä ja osallisuutensa pohjalta tulkintoja. Muunlainen argumentointi johtaisikin umpikujaan: väitteeseen horisonttien fuusiosta ja absoluuttisen ymmärryksen mahdollisuuteen. Ja jos näin kuitenkin olisi, ulkopuolisilla ei olisi menemistä vieraalle kentälle ollenkaan.Kenttätyöaineistot (ääninauhat ja havaintoraportit) ovat lähdeluettelossa ilmoitetun mukaan tekijän omassa hallussa. En malta olla kysymättä: Miksi? Jetsun keräämä materiaali olisi muillekin tutkijoille arvokasta lähdeaineistoa ja sinänsä arvokkaan keruun dokumentoitu tulos. Kenttätyöaineistojen arkistointi mahdollistaa myös tutkimuksessa tehtyjen väitteiden kriittisen arvioinnin. Voisinkin tietysti väittää monenlaista, mutta tosiasiallisesti ihmettelen käytäntöä siksi, että vastikään väitelleen joensuulaisen perinteentutkija Sinikka Vakimon väitöskirja-aineistojen kohdalla tilanne oli täsmälleen sama. (Ks. kirja-arvio tästä Eloren numerosta.) Joensuustahan löytyy omasta takaa kelpo arkisto (SKS/Joensuun perinnearkisto). Käyttörajoitukset taas ovat keino haastateltavien anonymiteetin suojaamiseksi.Jetsu puhuu jo otsikossaan venäjänkarjalaisista hautajaisrituaaleista 1990-luvulla. Tämä asetelma ei toimi aivan moitteettomasti. Ensinnäkin Jetsu on kerännyt aineistonsa pääosin vanhoilta naisilta. Aineistoluettelon silmäily ja muutama laskutoimitus paljastavat, että vaikka nuorin haastateltavista on vain 36-vuotias, niin haastateltavat ovat ryhmänä varsin iäkäs joukko. Pikaisen laskutoimituksen tuloksena haastateltavien keski-iäksi tulee noin 65 vuotta. Puhtaan matematiikan pohjalta kysynkin, onko 65-vuotiaiden haastateltavien kertoma sittenkään koko kuva venäjänkarjalaisesta kuolemanrituaalista 1990-luvulla? Itse esimerkiksi vierailin syyskuussa 2001 Tverin Karjalassa helsinkiläisen kollegani Terhi Torkin kanssa. Kirjoitimme matkan jälkeen sanomalehti Karjalassa, että ortodoksinen usko elää syvällä tveriläisten keskuudessa, mutta se ei ole koko totuus. Jokaisesta kylästä toki löytää omat ihmeitä tekevät ikonit, mutta vain vanhempi polvi on kasvatettu ortodoksisuuteen. Nuorelta polvelta sen sijaan puutuu uskonnollinen kokemus. Ensimmäisessä majoituspaikassa emäntämme olivat vakaumuksellisia kristittyjä ja paikallisen seurakunnan hartaita palvelijoita. Toisessa isäntä kertoi olevansa ennemmin kommunisti kuin kirkon kannattaja. (Fingerroos & Torkki 2001/ Karjala 98(44).) En tietenkään väitä, että 1990-luvun Venäjän Karjalassa tilanne olisi samanlainen, sillä kannatan Norbert Eliasin ajatusta siitä, että kuolema on elävien (ja vain) ihmisten ongelma ja että se on ryhmä- ja kehitysvaihespesifi (Elias 1993: Kuolevien yksinäisyys, 5, 7).Kuoleman priorisointi suhteessa maailmankuvaan jää Jetsun työssä epäselväksi alueen, sukupolvien ja ajan näkökulmasta. Mitkä ovat sekularisaation, nuorisokulttuurin ja yleisvenäläisyyden vaikutukset? Varsinkin kuolemanrituaalien merkityksellistämisen (ja edellä esitetyn Tver-esimerkin) kannalta kysymykset ovat oleellisia, sillä väitöskirjassa kirjoitetun pohjalta suuhun jää hieman romanttinen jälki(karelianismin)maku. En usko kakistelematta väitteitä tyyliin (s. 250 ja 145): "Karjalaisten käsityksiä kuolemasta näyttää leimaavan ajatus jakamattomasta yhteydestä kahden maailman kesken." ja "Pyhän yhteydessä rajan tunnistaminen ja merkityksellistäminen tulevat välttämättömiksi. Maahan kaivettu hauta rikkoo maan rajan ja muodostaa tilan, joka ei ole ihmisen normaalisti hallitsema." Matti Kamppisen Enkelten aika ­filosofoinnin käyttö venäjänkarjalaisten vainajien merkityksenantoprosessien yhteydessä on jo liioittelua, sillä Kamppinen viittaa lennokkaasti mm. Tuomas Akvinolaisen aika- ja ikuisuuskäsityksiin. Kuolematutkijana suhtaudun pakostakin kriittisesti näin suoraviivaisiin tulkintoihin enkeleistä, rajanylityksistä ja pyhästä – olkoonkin, että kyse on ortodoksisesta (ja kansan)uskosta. Ovatko tulkinnat lopultakaan aineistolähtöisiä?Jetsu väittää tutkimuksensa jakaantuvan kahtia: "Etnometodologian rinnalla tuntuu hyödylliseltä myös kognitiivisen antropologian näkökulma." Tässä mennään kuitenkin harhaan, sillä kognitiivisen antropologian (mm. Neisserin kognitiivinen psykologia) johdonmukainen soveltaminen on Jetsun työssä olematonta. Jäljelle jääkin turha päälleliimaamisen tuntu. Garfinkelin etnometodologinen kehys sen sijaan toimii, sillä Jetsu pyrkii suuntaamaan huomionsa toimijoiden (intersubjektiivisiin) näkökantoihin ja todellisuuden sosiaaliseen rakentumiseen tätä kautta. Näin ollen rituaalinen kieli ymmärretään todellisuudesta tuotettuna kuvauksena, jolloin kontekstin rooli korostuu (s. 41): "Uskonnollinen tunne ei ole ymmärrettävissä erillisenä sisäisenä tunnetilana vaan ainoastaan suhteessa siihen kontekstiin, jossa käyttäytyminen ilmenee. – – Rituaalissa nimenomaan toiminta on se kulttuurinen diskurssi, jolla pyhää määritetään." Tämän lisäksi Jetsu soveltaa tulkinnassaan Lotmanin ja Uspenskij'n semiotiikkaa, jolloin hautajaisrituaalin tulkintaan otetaan mukaan myös maailmaa rakentavat ja kuvaavat semioottiset merkit. Jetsu viittasi jo lisensiaatintyössään kuolemanrituaalien kompleksiiviseen luonteeseen ja siihen, miten semioottiset merkit viittaavat ongelmanratkaisuprosessissa toisiinsa loputtomiin. Näin ajatellen kuoleman aiheuttaman ongelman ratkaisu onkin koodattuna semioottisten merkkien kompleksiiviselle jatkumolle.Jetsu nostaa esille myös rituaalien dynaamisuuden ja toteaa lopussa (s. 250): "Joustavuutta ylläpitää toimijoiden luova suhtautuminen rituaaleihin. Kansanuskon rituaalisuus ei ole kaavamaista ja muodollista vaan ihmisten tarpeista lähtevää." Tämä on ilman muuta hyvä, sillä rituaalit ovat kaavamaisuudestaan huolimatta muuntumiskykyisiä merkitysrakennelmia. Hän pohtii myös traditionaalin- ja institutionaalisen kuolemanhallinnan sekä nykyrituaalin monikerroksisuuden olemusta, jolloin rinnan asettuvat kansanusko, ortodoksisen kirkon rituaaliperinne ja sosialistinen symboliikka. Johtopäätöksenä esitetään, että suuretkaan murrokset eivät ole muuttaneet perusrakenteita ja että venäjänkarjalaiset kuolemanrituaalit ovat edelleen osa karjalaista kansanuskoa. Lisäksi hän ilmoittaa purkavansa auki erilaisia rituaalisia osioita ja selvittävänsä, mistä osatekijät ovat peräisin sekä keitä toimijat ovat – ja miksi. Lopusta löytyy tälle (tulkintani mukaan ainakin) kaksi vastausta (s. 260–261): (1) "Venäjänkarjalainen kuolemanrituaali on itsessään merkityksenantoprosessi. – – Kuolemanrituaali ei ole vain jotain, jolla on paikka ihmisten maailmankuvassa, se on itse tuota maailmankuvaa muokkaava tekijä. Se luo ja jäsentää käsitystä ihmisen paikasta laajasti ottaen koko kosmoksessa." ja (2) "Kuolemanrituaalien maailma on symbolien, merkkien ja metaforien metsä, jossa parhaiten näyttävät osaavan kulkea vanhat naiset. – – Venäjän Karjalan kuolemankulttuuri on vanhojen naisten kulttuuria."Kokonaisuutena kuolemanrituaalien tulkinta on kuitenkin yllätyksetön ­ ainakin saman aihepiirin tutkijalle. Työssä ei edetä kovinkaan kauas Arnold van Gennepin ja Viktor Turnerin perinteisistä tulkinnoista, vaikka eri maailmojen välisten rajojen rituaalisiin ylityksiin onkin paneuduttu myös uudempia teoreettisia välineitä käyttäen. Mukaan on lisätty mm. Veikko Anttosen kategoriateoreettinen tulkinta pyhästä. Jetsu ei kuitenkaan selvitä, mistä kuoleman yhteydessä ei puhuta ja miksi. Millaisia ovat kielletyt ja vaietut kuolemat – siis toinen puoli kuolemanrituaalien koko kuvasta? Mitkä ovat poikkeamien laajemmat sosiokulttuurisen merkitykset? Jetsu kyllä viittaa tähän luvussa Kuolema maailmankuvassa, jossa eritellään mm. sosialismin vaikutuksia venäjänkarjalaiseen kuolemanrituaaliin, mutta aiheen tiimoilta pidemmälle viety analyysi jää heppoiseksi. Edellä esitettyjen näkökulmien puute ei kuitenkaan ole yksinomaan Jetsun työn ongelma vaan melkeinpä säännönmukaisuus kuolemanrituaaleja käsittelevän kirjallisuuden yhteydessä.