Taka-Lappia

“Mutta vasta näiden taivaanpankkojen takainen lappalaisten maa, Taka-Lappi, on täyttä tunturien maata. Vasta täällä saa nähdä Lapin luonnon kaikessa mahtavuudessaan, täällä koko maailma on, niin pitkälti kuin katse kantaa, alastonta puutonta erämaata.”Vuonna 1927 ilmestynyt Samuli Paulaharjun Taka-Lappia lukeutuu legendaarisimpiin Lappi-kirjoihimme. Vuosina 1910-1926 Inariin, Utsjoelle ja Norjan Kaarasjoelle tekemillään patikkamatkoilla Paulaharju haastatteli yli sataa ihmistä, saaden talteen katoavaa kansantietoa perinteisistä työ- ja pyyntimenetelmistä, vanhoista palvontapaikoista ja seitakivistä, tavoista ja uskomuksista.Kirja on suuri ylistys Suomen pohjoisimman Lapin luonnolle. Kuvaukset jylhistä tuntureista, suunnattomasta tuhansien saarien Inarijärvestä, vuodenkierrosta ja luonnonilmiöistä herättävät Lapin kaipuuta elävyydellään.Kirjan sisällysluettelo:AluksiTunturiAutiotupaJärvikansaaTenolaisiaTenomies kalamiehenäTunturien viljaaKarjanhoitoaVanhaa tunturiväkeäTämän ajan poromiehiäPoronhoitoaTaivaan ja maan merkkejäKotaväen perukirjoistaKaarasjokiLapin jouluLapin nainenLapin naisen käsitöitäHäätapojaLapin lapsiLapin katekeettaPielpajärven kirkkoUtsjoen kirkkoVanhat jumalatHenkilöitäKertojiaSanaselityksiäHyvin hauska on levähtää erämaan hiljaisessa pirtissä, ja varsinkin on mieluista yöpyä yksinäiseen tunturitupaan yläpuolelle matalan maailman. Alhaalla painunut kesäpäivä kyllä hiipii pohjoisella taivaalla tunturihuipulta toiselle, mutta vaisuna ja unihuntu silmillään, ja tunturi sekä tunturitupa verhoutuu herkkään ja pehmeään, punertavaan kesäyön harsoonsa. Iloisesti tuli liekehtii ja tarinoi avonaisessa harmaassa lapintakassa tuvan ovinurkassa. Hämärässä pirtissä tunturikoivujen tuli häilähtelee ja kisailee pienestä ikkunasta hiipivän öisen päivänpaisteen kanssa. Viimein siirtyy päivä syrjään ja tunturikoivutkin valahtavat nukkuvaksi hiillokseksi. Pirttiin astuu hiljainen lyhyt tunturin kesäyö. Pieni puro pihan vieressä vain ymmärtävän hiljaisesti, kuin matkamiestä uneen viihdytellen, haastelee haltiain ja gufittarien kanssa.Vanhalappi oli elämänikänsä, hamasta lapsuudestaan saakka, satoja, tuhansia vuosia vaeltanut erämaita, saaden sieltä elatuksensa ja kotasijansa, seurustellen siellä gufittarien keralla ja tapellen Staalujen kanssa sekä viimein löytäen leposijansa jossakin järvensaaressa tai jokirannan hiekkatievassa. Ja tunturimaitten suuri valtias, vanhalapin jumala, oli aina valvonut kansaansa, koetellen sitä kovilla kohtaloilla ja väkevämpien vainoilla, mutta myöskin antaen sille vedenviljaa, metsänriistaa ja porolaumoja sekä siunaten, niin että kansa yhä sikesi ja porotokka lisääntyi.