Dagerrotypia / dagerrotyyppi -valokuva kotelossa, noin 7 x 11 cm eli "quarter-plate" / neljänneslevyn kokoinen, kohtuukunto, hopeoidussa pinnassa joitakin pilkkuja

8 x 9 cm kotelossa, "saranapuolen" nahka jo kuivahkoa ja herkkää irtoamiselle. Kohteen kuvaaminen haastavaa itse kuvapinnan ja lasikotelon aiheutttamien heijastusten vuoksi.Wikipedian tietoa kuvausmenetelmästä;Dagerrotypia tai daguerrotypia on 1830-luvulla kehitetty varhainen valokuvausmenetelmä. Dagerrotypiassa kuva muodostuu valoherkälle hopeapinnoitteiselle huolellisesti kiillotetulle kuparilevylle. Valotetulle levylle tallentunut kuva saadaan näkyviin elohopeahöyryillä, ja se kiinnitetään suolaliuoksella. Menetelmän kehittivät ranskalaiset Louis Daguerre ja Joseph Nicéphore Niépce.OminaisuudetDagerrotypiassa kuva muodostuu valoherkälle hopeapinnoitteiselle huolellisesti kiillotetulle kuparilevylle. Valotetulle levylle tallentunut kuva saadaan näkyviin elohopeahöyryillä, ja se kiinnitetään suolaliuoksella. Dagerrotypiakuvat eli dagerrotyypit ovat positiiveja, eikä prosessissa synny negatiivia, josta voisi ottaa vedoksia. Kuvattu kohde tallentuu peilikuvana.[1]Dagerrotypiakuvat ovat kosketusherkkiä, minkä vuoksi ne suljetaan yleensä lasikantiseen koteloon, joka on täytetty suojakaasulla (typellä) hapettumisen estämiseksi. Oikein suojattu dagerrotypiakuva kestää hyvin aikaa. Kuvan katselukulma on pieni, ja dagerrotyyppi näkyykin oikeassa positiivimuodossaan vain tietystä suunnasta tarkasteltuna.[2]Dagerrotypiamenetelmä vaatii paljon valoa, ja käytettyjen kuvalevyjen herkkyys oli huono, mikä johti pitkiin, jopa minuuttien valotusaikoihin. Kuvattaessa muotokuvia käytettiin usein erityistä tuolia, joka oli varusteltu niskatuella liike-epäterävyyden estämiseksi. Valokuvausvälineiden koon ja kemikaalien vaativuuden takia dagerrotyyppejä otettiin useimmiten sisätiloissa, joissa valaistusta voitiin kontrolloida, mutta menetelmän kehittyessä huippuunsa myös maisema- ja kaupunkinäkymiä kuvattiin.