Vuonna 1958 elokuvien näyttämistä ja julkisia huvitilaisuuksia säänteli pääasiassa keisarillinen asetus julkisista näytännöistä ja huvitilaisuuksista kannettavasta väliaikaisesta verosta (alun perin annettu vuonna 1914) sekä sitä seuranneet lait ja asetukset huviverosta.Koska julkisista elokuvateatterinäytöksistä piti maksaa lakisääteistä huviveroa, järjestyksenvalvonnan lisäksi paikallisella nimismiehellä eli poliisiviranomaisella oli keskeinen rooli valvoa, että pääsyliput leimattiin oikein ja verot suoritettiin valtiolle. Elokuvien osalta valvonta oli erityisen tiukkaa, ja niiden huvivero saattoi olla jopa 40 % pääsymaksusta.Myöhemmin vuonna 1968 säädettiin erillinen Laki julkisista huvitilaisuuksista (492/1968), joka selkeytti lupakäytäntöjä, kunnes nykyinen kokoontumislaki (530/1999) muutti luvanvaraisuuden pääosin pelkäksi ilmoitusvelvollisuudeksi.Lisäksi elokuvien esittämistä sitoi elokuvatarkastuslaki, jonka vuoksi hakemuksessa on pitänyt liittää mukaan Valtion Filmitarkastamon tarkastuskortti. Ilman valtion ennakkotarkastusta elokuvia ei saanut esittää julkisesti lainkaan.
