Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. 2003.

Olin jo unohtanut sodanaikaisen ja sen jälkeisen isänmaallisen retoriikan. Jotakin siitä on aivan viime aikoina palautunut mieleeni maailmantilanteen vuoksi. Muistan, kuinka aamuhartaudessa Kangasalan oppikoulussa uskonnonopettaja julisti, että Israelin ja Suomen Jumala on sama ja että Hän on pelastanut näille kahdelle kansalle oman isänmaan.Satu Koskimies on osannut eläytyä äitinsä elämänkertaromaanissa Te näitte mun soittoni riemun aikojen muutokseen. Isänmaallisen paatoksen aikakausi murtui 60-luvulla miltei vastakkaiseksi, siitä unohdus.Aivan romaanin alussa shokki on Rauman murre, joka pyrskähtää silmille kurkkuäänteineen kaikkineen varoittamatta, kanteleensoittaja Ulla Katajavuori kun on Raumalta kotoisin. Sitten alkaa hymyilyttää. Minähän osaankin lukea sitä. Raumalaisethan pahus sentään viljelevät huumoria jopa kielessään. Koskimies rakentaa taitavasti vastakohtien maailmaa kielestä lähtien.Koskimies on ennenkin kirjoittanut omakohtaisia kirjoja, kaikkiaan kolme yhdessä Katarina Eskolan (Haavio) kanssa 50-luvun tyttöjen ja teinien maailmasta. Sen lisäksi Koskimies (ent. Marttila) on julkaissut kahdeksan runokokoelmaa, toimittanut yhdessä Juha Virkkusen kanssa radion suosittua runo-ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla ja lisäksi toiminut kustannustoimittajana.Suomen kohtalonvuodetOn hyvä, että historiaa kirjoitetaan myös yksityisestä näkökulmasta – vaikkakin tässä tapauksessa kansakunnan kaapin päältä. Naistaiteilijan näkökulma on aina hyvin erilainen kuin esimerkiksi poliittisen historioitsijan.Ulla Katajavuoen elämästä kertovassa romaanissa on monta historiaa päällekkäin. Taustalla on sodan kumu, etualalla ovat nuori nainen ”harppuineen” sekä mm. viihdytyskiertueet saksalaisten linjoille Sallaan ja Alakurttiin, sinne jonnekin. Romaanissa on myös kerros kansansoittimen historiaa. Katajavuoren instrumentti ei ollut viisikielinen nykykoululaisten soitin vaan 36-kielinen konserttikantele.Lisäksi kirjasta kuvineen päivineen voi lukea vaikkapa pukeutumisen ja tyylien historiaa. Katajavuori esiintyy vaaleassa palmikkoperuukissaan, huulet huolellisesti punattuina, katse keskittyneenä soittimen ohi ja sisäänpäin. Poseerausta!Eteerinen tyttö kuin suoraan Karjalan koivikoista. Satu Koskimies on halunnut näyttää myös toisen tytön, naisen ja äidin, joka osasi käyttää kalenteria, pystyi pitämään myöhemmin perheen ruuissa ja vaatteissa, kun perheenisän, viulisti Eero Koskimiehen, kuukausipalkka katosi jonnekin.Sodan päättyessä oli jo syntynyt flikka, kirjassa nimeltään Saaga Miranda. Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies elivät kiireistä muusikonarkeaan, ja flikka oli kiltti.Poliittisestikin Ulla Katajavuoren työllä oli merkitystä. Hän avasi 50-luvun turneillaan länteen sen käsityksen Suomesta, mikä osin vieläkin on vallalla: ”Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu”.Suomen virallinen kuva oli uskomattoman naiivi ja viaton. Ulla Katajavuoren elämä tuntuu oikealta suomalaiselta elämältä, kuten tulee esiin mm. Peter von Baghin vuotta 1952 käsittelevässä dokumenttielokuvassa Viattomuuden aika: olympialaiset, Armi Kuusela ja ”maa joka maksoi velkansa”, niin itään kuin länteenkin.Monella tavalla viattomuus on menetetty. Useasti kirjan lukemisen aikaan mietin myös, miten Katajavuori kesti yksityisen ja julkisen välisen ristiriidan.http://www.kiiltomato.net/satu-koskimies-te-naitte-mun-soittoni-riemun-ulla-katajavuoren-elama/Postikulut 7,60€ v. 2014.