-Kirjailija tunnustaa nöyrästi rajansa. Se on hyvän kirjallisuuden merkki.Paloheimon esseissä ollaan matkalla kaiken aikaa. Toki pysähdytään hengähtämään, tarkkailemaan niin maiseman kuin sielunliikkeidenkin muutoksia.- Paloheimo on armoitettu kynäniekka: hän näkee yksityiskohtien kauneuden, oleellinen nousee esiin yhdellä lauseella. Kirjailija ei selitä, lukijalla on lupa ajatella, sijoittaa itsensä milloin Rapolan muinaislinnan valleille, milloin katselemaan Tampereen Tuomiokirkon musertavan vaikuttavia freskoja tai ihmettelemään Roomassa Santa Maria del Popolo -kirkon Micheangelo da Caravaggion järisyttävän realistista Pietarin ristiinnaulitsemista. -Lukija saa kirjailijan johdattamana iloita pitkän latinan ihanuudesta Klasun poikaluokalla, ymmärtää edes hieman intifadaa ja väkivaltaa, oikeuden kaksikasvoisuutta Pyhässä maassa tahi Palestiinassa, ihmetellä eläkeläisten exodusta, täydellistä eristäytymistä Espanjan Los Pacosissa.’Viimeinen matka’ päättää kokoelman. Paloheimo tekee syväluotauksen kuoleman myyttiin. Paloheimon essee käsittelee rohkeasti arkaa aihetta. Se ei ole vain teologinen dogmi synnin palkasta, ei mysteeri, ei viimeinen hengenveto. Kuolema on uuden elämän alku. Siitä kasvaa toivo.http://www.kiiltomato.net/matti-paloheimo-matkamiehen-muistelmat-esseita/
