Tammukkapuro, 1997. ”Luonnontilaisia, kunnollisia tammukkapuroja ei enää ollut. Jokaisen puron varressa oli ainakin jossain kohdassa ojia, joista tuli savivelliä, hiekkaa, mutaa ja kaikkea muuta töhkää puroon. Tammukat joutuivat väistymään. Kannat hävisivät tai pienenivät. Kalat muuttuivat myös koko ajan pienemmiksi.Kalamies on kuitenkin ikuinen optimisti ja yrittää uudestaan ja uudestaan, vaikka toiveet eivät olisi kuin pienen pieninä kipinöitä.”Ismo Karhun pitkän yhtenäisen tarinan punaisena lankana on yksilökohtainen luonnonsuojelu. Kalastaja käy kaventuvien erämaiden tammukkapuroille uistinvapoineen, mutta teho-ojitus ja metsänhoito alkavat kuivattaa kalavesiä, ja niinpä siellä korvessa kiroilevat maailman julmuutta niin uistinmies kuin perhokalastajakin.
