Kansanhuolto on valtion järjestämää toimintaa, jolla pyritään turvaamaan kansan toimeentulo poikkeusoloissa sääntelemällä talouselämää ja työvoiman käyttöä. Itsenäistyvässä Suomessa vuoden 1917 lopulla puhuttiin kansanhuollosta ”nälän organisointina”. Toisen maailmansodan aikana ja muutamia vuosia sen jälkeenkin Suomessa toimi virallista kansanhuoltoa varten kansanhuoltoministeriö. Ministeriö perustettiin 20. syyskuuta 1939 ”käsittelemään asioita, jotka koskevat väestön toimeentulon ja maan talouselämän sekä taloudellisen puolustusvalmiuden turvaamista”. Kansanhuoltoministeriössä oli aluksi yksi ministeri, vuoden 1941 alusta lähtien kaksi – ajoittain kolmekin – ministeriä. Ministeriön toimialaan kuului lokakuussa 1939 julistetun, kaikkia 16–60-vuotiaita henkilöitä koskeneen yleisen työvelvollisuuden johto, kunnes tämä tehtävä siirrettiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle vuoden 1941 alussa. Paikallistasolla kansanhuollosta vastasi 13 kansanhuoltopiiriä ja jokaisessa kunnassa ollut kansanhuoltolautakunta. Kansanhuoltoministeriössä oli vielä vuonna 1946 yli 800 työntekijää.[2] Piiri- ja paikallistaso mukaan lukien kansanhuollon palveluksessa oli tuolloin 7 000–8 000 virkailijaa, joiden välityksellä kulki vilkkaimmillaan noin 160 miljoonaa lomaketta vuosittain.Ministeriö lakkautettiin vuoden 1949 lopussa, jolloin sen vielä jäljellä olleet tehtävät jaettiin kauppa- ja teollisuusministeriön, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön ja sosiaaliministeriön kesken. Monissa kunnissa kansanhuoltolautakunnat toimivat vielä jonkin aikaa 1950-luvullakin. Vapaaehtoista kansalaisten huoltoa hoiti vuonna 1941 perustettu Suomen Huolto -järjestö.
