Juha Siltala, Otava, 1992
17 x 24 cm. Ahdistaako luterilaisuus? Johtuuko suomalaisten taipumus kantaa syyllisyyttä luterilaisesta perinteestä vai sen unohtamisesta? Mitä yhteistä oli psyykkisellä eheytymisellä ja uskonnollisella uudestisyntymisellä? Kuinka vanha minän murskaaminen saattoi pohjustaa hyvää itsetuntoa, joka kehityspsykologian mukaan syntyy vain hoivaavassa ympäristössä? Onko Jobin kirjassa ja Alice Millerin psykoanalyysissä sittenkin sama juoni? Juha Siltalan psykohistoriallinen tutkimus tarkastelee 1800-luvun suurta uskonnollista herätystä ahdistuksenkäsittelyn taitekohtana, joka muovasi suomalaista mentaliteettia eikä vain tiettyjä uskonnollisia liikkeitä. Siinä kamppailtiin ehdoista, joilla ihminen voi olla heikko tai vahva. Körttiläisyys ei vain rajoittanut elämää vaan myös avasi sitä. Jumalasuhteessa sai olla yksilöllinen yhteisön hyväksymällä tavalla. Se oli toimiva vastaus ihmisen ongelmaan. Nykysuomalaista vaaditaan menestymään, mutta hän ei saisi nauttia siitä. Heijastaako tämä ristiriita kesken jäänyttä psyykkistä tai uskonnollista syntymää? Herännäisyyden opin kehitys liittyi joukkoliikkeen nousuun ja tuhoon puolen vuosisadan aikana. Seurayhteys vastasi lapsenomaiseen yhteydenkaipuuseen, jonka yhteiskunnalliset yksilöitymispaineet olivat herättäneet. Yhteys muuttui kuristavaksi verkostoksi, kun sekä sivistyneistö että talonpojat pääsivät parempaan varmuuteen nousumahdollisuuksistaan. Paavo Ruotsalaisen uskonto antoi ihmisen olla heikko ja hauras, mutta näki omavoimaisen menestyksen jumalattomuutena. Liikkeestä eronneet suunnat sallivat menestymisen itsekurin varassa, mutta teoistaan vastuullista ihmistä korostaessaan ne ehkä kadottivat kyvyn käydä yhdessä läpi psyykkistä hajoamista ja koostumista. Ihmiskuva kapeutui liian ahtaaksi. Normaali-ihminen on joutunut yksin vastuuseen sellaisestakin, mitä ei voi hallita. Ihminen on yksinäisimmillään silloin, kun hän eniten tarvitsee toisia.