Antikvariaatti.net - tarjolla 984981 nimikettä

10 x 21 cm.

Postikulut 4,00 € ykkösposti / kakkosposti 3,60€ v. 2014.Laittaisin Merete Mazzarellan kirjan ”Illalla pelataan Afrikan tähteä. Isovanhemmista ja lapsenlapsista” (Tammi 2008) samaan koriin Anna-Leena Härkösen ”Heikosti positiivinen” ja Laura Lindstedtin ”Sakset” kanssa. Luen huonosti yleisönosastokirjoituksia ja kirja-arvosteluja, mutta en olisi yllättynyt, jos tämä kirja olisi herättänyt keskustelua samaan tapaan kuin vaikkapa Härkösen kirja aikoinaan. Tahallinen lapsettomuus, tai aina jatkuvan äitiyden onnen kyseenalaistaminen tuntuvat olevan lähes ainoita tabunomaisia asioita nykyään. Sen, ettei ehdottomasti halua isovanhemmaksi tai ole onnesta sekaisin sellaiseksi päädyttyään, täytyy olla megatabu. Mazzarella ei varsinaisesti vastusta isovanhemmuutta sinänsä, mutta toteaa olevan vaikeaa, kun on lapsenlapsia. Hänen tuskansa aiheuttaja on etäisyys, lapsenlapset asuvat USAssa silloin, kun eivät matkusta vanhempiensa kanssa ympäri maailmaa. Mazzarella näkee heitä kerran, pari vuodessa. Hän on mustasukkainen toiselle, amerikkalaiselle isoäidille, joka pystyy viettämään enemmän aikaa heidän kanssaan. Säälittävästi hän yrittää urkkia lapsilta, mitä nämä tekevät tai puhuvat äidinäitinsä kanssa pystyäkseen vertaamaan, ovatko hänelle suodut sanat ja teot yhtä hienoja ja arvokkaita. Mazzarella analysoikin isänäidin ja äidinäidin välistä eroa. Hän käyttää siinä aikanaan koululaistensa täti-sanasta tekemää ryhmittelyä lihaviin ja laihoihin täteihin. Lihava isoäiti on tietenkin se iloinen, pullantuoksuinen, lempeä ja antelias äidinäiti, mormor, mummu. Laiha isoäiti on tiukka ja ankara, joka kieltää ja komentaa, eikä ymmärrä leikkiä. Laiha isoäiti on isänäiti, farmor, famu. Mazzarella vahvistaa analyysinsa kertomalla, että jopa Google antaa mormor-sanalle 1.850.000 osumaa, mutta farmor-sanalle vain 1.230.000. ”Mummu on famun yläkäsite” summaa Mazzarella. Mazzarella pohtii myös anoppi-miniä –asetelmaa ja –ongelmaa. Anoppiongelma on tuttu juttu, mutta hän esittelee asiaan uuden näkökulman itsensä kautta ja kutsuu sitä ongelma-anopiksi. Tuomarina toimiva lukija ei tosin pujottaisi syyllisen kilpeä ainoastaan kyseisen anopin kaulaan. Esitelty ex-miniäkin vaikuttaa sangen… hmm… haasteelliselta persoonalta. Kirja ei kerro vain siitä, millaista on, kun on lapsenlapsia, vaan myös siitä, millaista on olla lapsenlapsi. Mazzarella kertoo paitsi omista myös ystäviensä isovanhempiin liittyvistä muistoista. Useimmiten muistot isovanhemmista ovat hyviä, lämpimiä ja muistelijan elämälle merkityksellisiä. Jos joku neljästä mummista tai ukista olisikin ollut ”laiha”, on joukosta todennäköisesti löytynyt myös ”lihavan” tyypin edustajia. Huonompi tilanne on ollut niillä, jotka eivät ole voineet tavata kuin vain yhden isovanhempansa esim. siksi, että muut ovat jo kuolleet. Jos tämä ainoa mummi tai ukki ei sitten olekaan ollut ”lihava”, sellainen, joka on välittänyt lapsenlapsesta, on suhde voinut jäädä etäiseksi. Pahimmillaan jopa niin kylmäksi, että lapsenlapsi on kokenut itsensä täysin arvottomaksi isovanhemman silmissä. Kohtelu on voinut myös vaihdella esim. lastenlasten välillä tai sukupuolesta riippuen, jolloin se on lapsesta ollut vielä käsittämättömämpää. Tuollaisessa tilanteessa lapsi on voinut hakea lohtua miettimällä niitä poissaolevia isovanhempia, kuvittelemalla millaisia he olisivat olleet. Mielikuvituksessa heiltä yleensä olisi löytynyt hyväksyntää, huomiota ja rakkautta. Mazzarella pohtii, mitä hän haluaa antaa ja jättää lapsenlapsilleen, ja päätyy perinteen välittämiseen. On tärkeää tietää menneiden sukupolvien arvoista, niiden avulla voi tarkastella omia sokeita pisteitään. Heidän kannaltaan, joilla ei ole omia lastenlapsia, Mazzarella toteaa lohduttavasti, että ihminen jatkaa elämäänsä myös muissa kuin omissa jälkeläisissään. Tätien, enojen, setien ja serkkujen merkitys voi olla suuri sukulaislapsen elämässä. Omalle nimelle osoitettu joulukortti, suklainen pääsiäismuna virpojan kahvipannuun, osoitettu lämmin huomio vieraisille tultaessa. Kaikki tuollainen jää hyvinä muistoina pienen tarkkailijan mieleen. Oma enoni kiipesi eläkepäivinään talonsa yläkertaan katsomaan ”Pikku Kakkosta”, kun vaimo katsoi alhaalla ”Kauniita ja rohkeita”. Hieno järjestely, kumpikin sai, mitä halusi. Minulle tarina on arvokas muisto lapsenmielen vaalimisesta loppuun asti.Mazzarellan tädeillä oli tapana sanoa pois lähtiessään ”Glöm int’bort”, ”muistakaatten”. Se oli vakiintunut sanonta menneenä aikana, Mazzarellan mukaan vähän kuin ”heippa”, mutta valtavan merkityksellinen, kun sitä tarkemmin ajattelee. Että vaikka ei nähtäisikään kovin pian, niin muistakaa kuitenkin, älkää unohtako. Siksi ne viestit ja varsinkin kortit ja kirjeet tuntuvat niin mukavilta - minua on muistettu. Tulee mieleen Maurice Maeterlinckin näytelmä ”Sininen lintu”, jossa edesmenneet isovanhemmat ja sisko heräävät rajan takana pyhäinpäivänä eloon, kun lapsenlapsi ja veli muistaa heitä.Kaikkein herttaisin juttu kirjassa liittyy kahden ihmisen hiljaa olemiseen: Kun ei ole mitään erityistä sanottavaa, mutta haluaa jotenkin sanallisesti viestittää, ettei ole tylsää ja että on iloinen, kun se toinen vaan on olemassa, voi sanoa ”miau”.Nimimerkki Eijahttp://www.hiidenopisto.fi/hiidenkirnu/default.asp?sivu=3

21 x 30 cm.

15 x 21 cm kirja, mukana alkuperäinen kuori.

Postin uudet hinnat 9.2.2015 alkaen:Postikulut 4,40 € ykkösposti / kakkosposti 4,00€ v. 2015.

Suomen Autolehti 1965 nr 4, sis. mm. seur. artikkelit / kuvat / mainokset; Fiat 600 Special Sport, Kontio-Sisu K-137 SV, Jalta ZAZ-965 AE, Toimitusjohtaja Toivo Laitinen 70v., Fordin kevätnäyttely, Wankelmoottorin tulevaisuus, katso sisältö kuvista tarkemmin.<br/><br/>21 x 30 cm.