Antikvariaatti.net - tarjolla 902060 nimikettä

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaaja teki elokuvanäyttelijänä lyhyen mutta ansiokkaan uran, johon kuului sivuosien lisäksi myös pari näkyvämpää roolia muun muassa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon elokuvissa. Uransa tappiollisesta alusta huolimatta Vaaja jatkoi elokuvatyön parissa vuosina 1943–1950, jolloin hänet nähtiin kaikkiaan seitsemässä elokuvassa.Ennen elokuvauraansa Vaaja työskenteli paikannäyttäjänä turkulaisessa elokuvateatterissa sekä esiintyi Turun Ruotsalaisessa Teatterissa.[1]Mailis Vaaja, joka vielä uransa alussa käytti nimeä Mailis Marne, voitti Suomi-Filmin Uutisaitan järjestämän Filmikasvot-kilpailun vuonna 1942. Hän sai pääosan turkulaisen Valo-Filmi-yhtiön pioneerielokuvasta Miehen vankina. Elokuvan tekijöinä toimivat yhtiön perustajat Eino ja Aarne Kivimäki, jotka tekivät pari lyhytelokuvaa ennen ensimmäistä pitkää näytelmäelokuvaansa. Miehen vankina -elokuvan ohjasi Aarne Kivimäki taiteilijanimellä Olavi Kallas. Elokuvaa pidettiin täydellisenä epäonnistumisena. Se sai tyrmäävät arviot, eikä siitä tullut varsinaista ensi-iltaelokuvaa. Kantaesitys pidettiin Viipurissa. Tappiollisen teoksen jälkeen Valo-filmi teki kuitenkin vielä myöhemmin pari pitkää elokuvaa.[2]Vaajan seuraava elokuva oli Valentin Vaalan ohjaama draamaelokuva Miehen kunnia vuonna 1943, jossa hänellä on pieni sivurooli. Ensimmäisen merkittävän roolinsa hän teki Vaalan kauhuromanttisessa klassikkoelokuvassa Linnaisten vihreä kamari, jossa hänellä oli sivuosa sveitsiläisenä kotiopettajattarena. Kriitikko piti Vaajan suoritusta eräänlaisena voittona. Arvosteluissa pantiin ensimmäisen kerran merkille hänen kauneutensa ja huomattavat näyttelijänkykynsä.[3]Jännityselokuvassa Kolmastoista koputus (1945) Vaajalla oli uransa ehkä merkittävin osa Bella-nimisenä tanssijattarena. Eräs arvostelija nosti esiin Vaajan näyttelijäntyön: ”Mailis Vaaja osoittautui tässä ensimmäisessä suuremmassa osassaan tehtävänsä tajuavaksi tyttölapseksi, jossa on sekä pehmeyttä että hiven kiintoisaa julkeuttakin.”Jatkosodan aikana Vaaja kuului Suomi-Filmin Satakielet-viihdytyskiertueeseen. Vuonna 1947 hän työskenteli Suomen Kansallisoopperassa ja sai seuraavana vuonna stipendin Pariisiin opiskellakseen balettia. Siellä hän tapasi toisen aviomiehensä Ebbe Moen, joka esiintyi Suomessa elokuvissa Hallin Janne (1950) ja Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952).[1]Vaajan elokuvaura päättyi 1950-luvun vaihteessa. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki Oslossa Norjan Kansallisoopperan kuorossa, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1980.[1] Hän kuoli 78-vuotiaana Oslossa lokakuussa 1995.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943 tai 1944, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Astrid Joutseno syntyi vakuutusvirkailija Johan Enfrid Jönssonin ja Emma Josefina Lundénin perheeseen. Joutsenon musikaaliseen sukuun kuului myös Astrid Joutsenon veli Ernst Joutseno, jonka vanhin tytär Lea Joutseno tuli kuuluisaksi 1940-luvun elokuvakomediennena. Astrid Joutseno suoritti tyttökoulun jälkeen piano-opintoja. Hän teki myös opintomatkoja kotimaansa ulkopuolelle: Berliiniin vuosina 1922–1923 ja Pariisiin 1927–1932. Joutseno toimi säestäjänä Suomessa ja teki useita kiertueita muualle Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Hän perusti oman pianokoulun Turkuun 1934.[2]Joutsenolla on oma nimikkorahasto, Astrid Joutsenon rahasto. Se perustuu Astrid Joutsenon säätiön lahjoitukseen vuodelta 1969. Säätiö perustettiin viulutaiteilija Kerttu Wanteen testamenttilahjoituksen varoin vuonna 1964 ja lakkautettiin 1969, jolloin omaisuus siirrettiin Varsinais-Suomen Kulttuurirahastolle.[3] [4] Joutseno oli Wanteen säestäjä ja elämänkumppani.[5] He elivät vuosikymmeniä taiteilijatalossa joka vielä on kukkulalla Tiilentekijänkadun ja Mestarikadun kulmassa Turussalähde?.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943 tai 1944, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943 tai 1944, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943 tai 1944, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.Babs myös sai nimiinsä Ruotsin ensimmäisen kultalevyn kappaleella Käre John. Jazzin esittäjänä Babsin kyvyt riittivät jopa yhteistyöhön Duke Ellingtonin kanssa.Ruotsissa Babs sai hovilaulajan tittelin, joka oli aiemmin myönnetty vain oopperalaulajille.Suomi myönsi Babsille Pro Finlandia -mitalin 1991. Sota-aikana hän kiersi esiintymässä Suomessa.Hildur Alice Nilson (26 January 1924 – 11 February 2014), known by her stage name Alice Babs, was a Swedish singer and actress.[1] She worked in a wide number of genres – Swedish folklore, Elizabethan songs and opera. While she was best known internationally as a jazz singer, Babs also competed as Sweden's first annual competition entrant in the Eurovision Song Contest 1958. In 1972 she was named Sweden's Royal Court Singer, the first non-opera singer as such.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1944, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1944, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta, Pihlajamaan nimikirjoitus taustapuolella.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta.

Alkuperäinen nimikirjoitus vuodelta 1943, sivu irroitettu isommasta kokonaisuudesta. Taustalla Antti Rulamo ja toinen tunnistamaton nimikirjoitus.Josef Kaartinen (noin vuodesta 1955 Juhani Kervanto; 27. maaliskuuta 1905 Viipuri – 29. heinäkuuta 1992 Helsinki) oli suomalainen saksofonisti.Kaartinen meni 13-vuotiaana soitto-oppilaaksi Karjalan Kaartin soittokuntaan. Hän oli klarinetistina tässä soittokunnassa ja Raskaan Tykistön Rykmentin soittokunnassa vuoteen 1925 saakka jonka jälkeen hän siirtyi vuoden ajaksi ensimmäiseksi klarinetistiksi ja saksofonisolistiksi Suomen Valkoisen Kaartin soittokuntaan. Kaartinen suoritti 1925 lopputukinnon Viipurin musiikkiopistossa ja opiskeli sitten Helsingin konservatoriossa. 1920-luvun lopulla Kaartinen oli saksofonistina Jambo-yhtyeessä joka esiintyi helsinkiläisissä ravintoloissa.Kaartinen lähti 1928 maailmankiertueelleen joka kesti kymmenen vuotta. Hän osallistui vuodenvaihteessa 1928–1929 Sydneyssä Australiassa järjestettyyn kansainväliseen saksofoninsoiton maailmanmestaruuskilpailuun johon otti osaa lähes 600 saksofonistia eri puolilta maailmaa. Kaartinen voitti kilpailun ja voittonsa ansiosta hän pääsi kilpailun järjestäneen Australian radion palvelukseen ja työskenteli sitten sekä solistina että kapellimestarina muun muassa Australiassa ja Uudessa Seelannissa.Kaartinen palasi Suomeen 1939 talvisodan aattona. Talvisodan aikana hän palveli Viipurin vartiopataljoonassa ja jatkosodan alussa Ässärykmentissä. Haavoituttuaan Kannaksella 1941 Kaartinen oli sitten lopun aikaa sodasta Puolustusvoimain viihdytysjoukoissa ja laivastossa. Sodan jälkeen hän toimi säveltäjänä, musiikkiarvostelijana ja eri orkesterien vierailevana solistina. Kaartinen sovitti ja johti myös elokuva- ja äänilevymusiikkia. Viimeksi Kaartinen oli vuodesta 1958 lähtien yli 20 vuoden ajan saksofonistina ja klarinetistina Kullervo Linnan Humppa-Veikot-yhtyeessä. Kaartinen sai valtion taiteilijaeläkkeen 1975.Kaartisen solistina esittämään ohjelmistoon kuuluivat muun muassa Claude Debussyn Rapsodia, Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento ja Johannes Brahmsin Unkarilainen tanssi. Hän kirjoitti 1940-luvulla kaksi matkakirjaa ulkomaanmatkoistaan ja julkaisi LP-levyt Master of saxophone 1–2 1980-luvun lopulla.