Antikvariaatti.net - tarjolla 978958 nimikettä

Mike Spick: Viimeiseen asti: Luftwaffen hävittäjä-ässien nousu ja tuho (isbn 9789525186772, 2008)Luftwaffen hävittäjä-ässien nousu ja tuhoKesällä 1939 Luftwaffen hävittäjälennostolla oli ajanmukaisin kalusto ja parhaiten koulutettu henkilökunta. Nykyaikaiset hävittäjäkoneet ja ylivoimainen ilmataistelutaktiikka johtivatkin menestykseen sodan alussa. Puolan, Norjan ja Ranskan sotaretkien salamasota yllätti muun maailman.Vasta kesällä 1940 Luftwaffe koki ensimmäisen takaiskunsa, kun se ei onnistunut saavuttamaan ilmaherruutta Englannin yllä. Kolmannen valtakunnan sodankäynnin painopisteen siirtyessä itään Kanaalin rannikolle jääneet muutamat hävittäjäyksiköt kuitenkin pitivät menestyksellisesti puoliaan Kuninkaallisia ilmavoimia vastaan.Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesäkuussa 1941, ja idässä palvelevien Luftwaffen hävittäjälentäjien pudotusmäärät kasvoivat hämmästyttävää vauhtia. Samalla kuitenkin koitti hävittäjälennoston lopun alku: myös kone- ja miestappiot kasvoivat, ja moni kokenut yksikönjohtaja poistui riveistä. Miestäydennykset eivät enää pystyneet paikkaamaan menetyksiä.Hävittäjälennosto sai vielä kerran vuonna 1944 hieman etumatkaa, kun Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjä tuli käyttöön. Niitä tuli kuitenkin liian vähän ja liian myöhään.Miksi menestys kääntyi tappioksi? Ilmasotahistorioitsija Mike Spick pohtii kysymystä pintaa syvemmältä. Yksi tappion siemenistä oli Luftwaffen hävittäjälennoston sankarihakuisuus. Hävittäjälentäjien esikuvana oli ensimmäisen maailmansodan menestyksekkäin hävittäjälentäjä Punainen paroni, vapaaherra Manfred von Richthofen. Hänen myyttiään hyödynsi eritoten ilmavoimien ylipäällikkö Hermann Göring. Monille menestyksekkäille hävittäjälentäjille tärkeintä oli oman pudotustilin kasvattaminen ja kunniamerkeillä palkituksi tuleminen. Tämä johti usein kilpailuun henkilökohtaisista ilmavoitoista yksikön toimivuuden kustannuksella.

Kesällä 1942, kuusituhatta metriä Maltan yläpuolella Kuninkaallisten ilmavoimien harvalukuiset Spitfire-hävittäjät kävivät katkeraa taistelua Saksan ja Italian ilmavoimia vastaan. Eräs Spitfire-lentäjistä oli kanadalainen George Beurling, joka neljäntoista päivän aikana ampui alas 27 akselivaltojen lentokonetta.Maltan ässä on poikkeuksellisen hävittäjälentäjän tarina. George Beurling halusi vain lentää ja teki kaikkensa toteuttaakseen unelmansa. Kun tie Kanadan ilmavoimiin nousi pystyyn, päätti nuori siviililentäjä liittyä Suomen ilmavoimiin taistellakseen talvisodassa. Alaikäisen Georgen vanhemmat eivät kuitenkaan suostumustaan antaneet ja pettynyt nuorukainen joutui keksimään toisen tien hävittäjäkoneen ohjaimiin. Värikkäiden vaiheiden jälkeen hänen onnistui Englannissa liittyä Kuninkaallisiin ilmavoimiin.George Beurling oli taitava lentäjä ja erinomainen ampuja ja hän saavutti kaikkiaan 31 ilmavoittoa. Kirjassaan eräs toisen maailmansodan menestyksekkäimmistä Spitfire-piloteista kertoo kokemuksistaan hävittäjäkoneen ohjaimissa. Menestys kääntyi tappioksi kun esimiestensä hankalana pitämä Beurling vuonna 1944 vapautettiin palveluksesta. Sodanjälkeinen elämä osoittautui vaikeaksi ja lopulta hän liittyi Israelin ilmavoimiin, mutta menehtyi lento-onnettomuudessa 1948

Pimeyden ruhtinaat - Luftwaffen yöhävittäjä-ässien Heinrich Prinz zu Sayn-Wittgensteinin ja Egmont Prinz zur Lippe-Weissenfeldin elämäHeinrich Prinz zu Sayn-Wittgenstein ja Egmont Prinz zur Lippe-Weissenfeld olivat Luftwaffen yöhävittäjä-ässiä. Kummallakin oli palava halu lentää ja saavuttaa menestystä ilmassa. Määrätietoiset aatelisnuorukaiset vaativat uhrauksia sekä itseltään että miehistöltään ilmavoittoja tavoitellessaan. Isänmaataan palvellessaan Sayn-Wittgenstein ampui alas 83 viholliskonetta ja Lippe-Weissenfeld 51.Kotimaataan ja siviiliväestöä puolustavilla yöhävittäjälentäjillä oli vastassaan sinnikäs ja suunnattoman ylivoimainen vihollinen, joka ei Saksan yöhävittäjälennoston ponnisteluista huolimatta koskaan oikeastaan menettänyt teknistä ja taktista etumatkaansa. Yöhävittäjälentäjät antoivat kaikkensa taistelussa estääkseen saksalaiskaupunkien raunioittamisen yksi toisensa jälkeen. Kohtalo ei ollut suopea ruhtinaillekaan, vaan kummankin lyhyt elämä päättyi vuonna 1944.Pimeyden ruhtinaat on Claire Rose Knottin vuosia kestäneiden tutkimusten tulos. Sukujen arkistoista saatuja päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja valokuva-albumeita täydentävät ruhtinaiden taistelutoverien ja ystävien kertomukset. Mukaansatempaavaa tekstiä täydentävät sadat harvinaiset valokuvat sekä ruhtinaiden koneiden väriprofiilipiirrokset.

Seppo UolamoKahdesti alasammuttu - Lentomestari Pauli LehtonenPauli Lehtonen (1921–1996) aloitti lentämisen Suomen ilmapuolustusliiton kurssilla kesällä 1939. Lentosotakoulusta valmistuttuaan hänet komennettiin Lentolaivue 28:aan, jolla oli kalustonaan Morane-hävittäjät. Jatkosodan alussa ”Pali” joutui tiedustelukoneen suojauslennolla ilmatorjunnan alasampumaksi. Pakkolasku ja paluu jalkapatikassa vihollisen hallussa olevalta alueelta oli raskas ja vaarallinen koettelemus. Vuoden 1943 alussa kokeneita ohjaajia siirrettiin Lentorykmentti 4:ään, joka oli saamassa uutta kalustoa. Pali lensi Pommituslentolaivue 48:ssa Blenheim-, DB-3- ja Pe-2 -pommituskoneilla.Kesän 1944 tiedustelulennot venäläisvalmisteisella Petljakov Pe-2:lla Karjalan kannaksella olivat raskaita ja vaarallisia. Lehtonen ammuttiin toistamiseen alas Talissa ja matalasta hyppykorkeudesta johtuen hän selvisi ainoana hengissä lievin palovammoin. Miehistön menetys oli Palille raskas taakka, ja tapaus painoi hänen mieltään koko elämän ajan.Sodan jälkeen lentämisen kaipuu oli suuri ja Pauli Lehtonen hyväksyttiin vakinaiseen palvelukseen kesäkuussa 1947. Syksyllä 1949 hän siirtyi koelentäjäksi Lentovarikolle Tampereelle. Palilla oli merkittävä rooli muun muassa Vihuri- ja Tuuli III -koneiden koelennoissa. Hänen kokemukselleen oli myös käyttöä lennonopettajana niin Ilmavoimissa kuin siviilissäkin. Pali tunnettiin myös taitavana näytöslentäjänä.Pauli Lehtosen pitkä ja monipuolinen ura lentäjänä sodan ja rauhan aikana ansaitsee tulla kerrotuksi.Kirjan kuvituksena on 185 mustavalko- ja 16 sota-aikaista värivalokuvaa.Oikaisu s. 177-178 vaihteen kappaleeseen: "Näytöksen loppuun riitti vielä jännitettävää, kun 18-vuotias vaasalainen opiskelija Anneli Linna suoritti laskuvarjohypyn. Hyppy oli onnistunut hyvin, mutta neiti Linna kadotti hypyssä toisen kenkänsä. (Kenkä löydettiin ja palautettiin myöhemmin omistajalleen postipakettina). Näytöksen päätyttyä alkoivat yleisölennätykset, joita Pali lensi Tampereen Lentoliikenteen Austerilla yhdeksän." Kirjaan oli päässyt virhe ja kappaleen ensimmäisessä lauseessa puhuttiin epähuomiossa Anneli Linkolasta. Pahoittelemme virhettämme.

Varmasti pian palaava – Sörkän pojat Karjalan korvessa, Ässä-rykmentin matkassa 1941Tässä teoksessa seurataan korpraali Eero Mäkisen sotataivalta kesällä 1941 hänen vaimolleen kirjoittamiensa kirjeiden kautta. Niiden rinnalla edetään hänen yksikkönsä, JR 26:n eli Ässä-rykmentin mukana Karjalan kannakselta Itä-Karjalan korpiin.Ensimmäinen kirje on päivätty 25. kesäkuuta 1941; samana päivänä Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä ensimmäisen kerran talvisodan jälkeen. Jatkosota oli syttynyt. Kirjeistä paljastuu pioneerijoukkueessa palvelleen korpraalin mielipide sodasta. Erittäin vahvana välittyy myös hänen huolensa vaimostaan, joka jäi Helsinkiin pommitusten armoille.Eero Mäkinen ei lähtenyt innolla palauttamaan pakkoluovutettua Karjalaa puhumattakaan rajojen siirrosta Itä-Karjalaan, mutta teki sen mitä sodassa piti. Kirjeistä välittyy kuitenkin tyytyväisyys, kun esimerkiksi Karjalan kannas on saatu takaisin – tuolloinkin hän vain toteaa, että nyt mennään sinne missä eniten ryskyy.Nyt on sinun vuorosi lukea, mitä stadin kundi kirjoitti sotareissullaan Ässä-rykmentin mukana jatkosodan aikana.Jatkosodassa helsinkiläisistä koottu JR 26 sai kantaakseen nimen Ässä-rykmentti ja näin jatkaa talvisodassa mainetta saavuttaneen JR 11:n, Sörkan sällien, asevelihenkeä sekä sotatalvena luotua voimakasta joukko-osastohenkeä. Tältä pohjalta lähti uusi Ässä sotaan kesällä 1941.

Hävittäjälentäjänä Espanjasta Jäämerelle - Günther Scholz muisteleeHävittäjälentäjänä Espanjasta Jäämerelle on aikalaiskertomus mieheltä, joka taisteli seitsemän vuotta hävittäjälentäjänä. Günther Scholz kuuluu viimeisten vielä elossa olevien Legión Cóndorin sotilaiden joukkoon. Sen lisäksi hän on yksi viimeisistä Luftwaffen suurista persoonallisuuksista, joka voi vielä itse kertoa kokemuksistaan.Günther Scholz astui vuonna 1934 merivoimien palvelukseen. Sen jälkeen hän oli luutnanttina ja hävittäjälentäjänä mukana Saksan ilmavoimien uudelleenperustamisessa. Vuonna 1938 hän lensi Adolf Gallandin ja Werner Möldersin rinnalla Espanjan sisällissodassa ja saavutti siellä ensimmäisen ilmavoittonsa.Toisen maailmansodan alkaessa Scholz oli yliluutnantti ja lentueenpäällikkö Hävittäjärykmentti 54:ssä. Hän koki lentueensa kanssa Puolan ja lännen sotaretket, ilmataistelut Englannin yllä, Jugoslavian valloituksen sekä hyökkäyksen Neuvostoliittoon.Vuonna 1942 Günther Scholz komennettiin laivueenkomentajaksi Hävittäjärykmentti 5:een Jäämeren rintamalle. Seuraavana vuonna hän sai johdettavakseen koko rykmentin, joka saavutti suurta menestystä erittäin vaikeissa sääoloissa Napapiirin pohjoispuolella. Sodan päättyessä 34 ilmavoittoa saavuttanut Scholz oli everstiluutnantti ja Norjan hävittäjäjohtaja.

Rommel - Sotamarsalkan elämä ja kuolemaErwin Rommel oli synnynnäinen johtaja, erinomainen sotilas, uskollinen aviomies ja ylpeä isä. Hän oli myös älykäs, vaistonvarainen, rohkea, myötätuntoinen, turhamainen ja röyhkeä.Rommel todisti hallitsevansa sodankäynnin taidon. Ensimmäisessä maailman¬sodassa korkeasti palkittu jalkaväenupseeri palveli uuden sodan syttyessä päämajassa ja näki, kuinka moottoroidut yksiköt hyödynsivät nopeutta ja yllätysmomenttia. Tuolloin hän päätti saada komentoonsa yhden himoituista panssaridivisioonista. Ensin Ranskassa vuonna 1940, sitten kahden vuoden ajan Pohjois-Afrikassa ja jälleen Ranskassa 1944 hän johti joukkojaan rohkeasti ja luovasti. Rommel pyrki usein hämäämään viholli¬siaan: harhautusten ja yllätyshyökkäysten takia sekä vihollisten että esimiesten oli välillä vaikea seurata ”Aavikkoketun” joukkojen liikkeitä.Sotatoimissa osoittamastaan neroudestaan huolimatta Rommel kuitenkin ihannoi Adolf Hitleriä, vaikka halveksikin natseja. Führerin sotamenestys oli sokaissut hänet, eikä hän ymmärtänyt kolmannen valtakunnan todellista luonnetta.Ennen kaikkea Rommel oli kuitenkin isänmaallinen saksalainen, joka ei suostunut luopumaan arvoistaan. Hylättyään uskollisuudenvalansa Hitlerille hän jatkoi silti taistelua, mutta nyt Saksan puolesta. Lopulta Rommel pakotettiin surmaamaan itsensä. Ei siksi, että hän olisi osallistunut Hitlerin vastaiseen sala¬liittoon, kuten on väitetty, vaan siksi, että hän rohkeni kertoa tälle totuuden.Tässä kirjassa historioitsija Daniel Allen Butler kertoo paitsi Rommelin taisteluista ja sotaretkistä, myös ihmisestä ja sotilaasta, joka lopulta maksoi kovimman mahdollisimman hinnan isänmaansa puolesta.

Neuvostoliiton sukellusveneet Itämerellä 1941-1945Neuvostoliiton ja Saksan vuosina 1941–45 käymä sota oli raskas koettelemus Neuvostoliiton Itämeren-laivaston sukellusveneille, jotka taistelujen synkimpinä aikoina toimivat yksin Neuvostoliiton iskuvoimana Itämerellä. Ne upottivat kymmeniä aluksia, mutta myös monen sukellusveneen matka päättyi tuhoutumiseen vihollisen hallitsemalla merialueella, miinoitteiden keskellä ja tykistötulen ulottuvissa. Erityisen runsaasti sukellusveneitä tuhoutui Suomenlahdella, varsinkin Porkkalanniemen ja Naissaaren välisessä raskaasti miinoitetussa kapeikossa. Sieltä löytyneet sukellusveneiden hylyt vahvistavat tiedot vaikeiden ja vaarallisten sotaretkien viimeisistä vaiheista.Tässä teoksessa esitellään Neuvostoliiton sukellusveneet ja niiden partiomatkat Itämerellä vuosina 1941–45 uusimpiin tietoihin tukeutuen. Lisäksi tarkastellaan vihollisen vastatoimia, esimerkiksi suomalaisen Lentolaivue 6:n ponnisteluja sukellusveneentorjunnassa sekä Ruotsin ja Saksan välisten rautamalmikuljetusten turvaamista sukellusveneiden iskuilta.Itämerellä toimiessaan neuvostoliittolaiset sukellusveneet tekivät lähes kolmasosan sotaretkistään Suomesta käsin. Ensimmäiset neuvostoliittolaiset sukellusveneet saapuivat Suomen aluevesille syksyllä 1944, kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa. Vuoden loppuun mennessä kaikki käyttökelpoiset sukellusveneet olivat siirtyneet Suomeen. Ne poistuivat Suomesta lopullisesti vasta kesällä vuonna 1945.

Puna-armeijan suurhyökkäys kesällä 1944 tuli yllätyksenä Suomen sodanjohdolle. Lentorykmentti 3:n komentaja everstiluutnantti Gustaf ”Eka” Magnusson oli kuitenkin aavistanut sodan lopputuloksen jo varhain ja toteuttanut hävittäjien johtamisjärjestelmän Kannaksella sekä laatinut lentorykmenttinsä vetäytymissuunnitelman. Näiden valmistelujen ansiosta vähälukuiset hävittäjämme kykenivät taistelemaan vihollisen ilmaylivoimaa vastaan ja aiheuttamaan hyökkääjälle tuntuvia tappioita.Eka Magnusson oli perehtynyt hävittäjien johtamiseen 30-luvulla tekemillään ulkomaankomennuksilla, mutta uudistusmielinen upseeri ei saanut vastakaikua Ilmavoimien johdolta ja hän joutui kamppailemaan näkemystensä puolesta vielä sotienkin aikana. Talvisodan syttyessä Magnusson joutui laivueenkomentajana epätoivoiseen tehtävään puolustaessaan pienellä hävittäjäosastolla Kannaksen ilmatilaa. Raskas kokemus sai hänet vakuuttumaan hyvin johdetun ja suorituskykyisen hävittäjäaseen tärkeydestä pienen maan puolustuksessa.Kun Suomen kohtalon hetki sitten koitti kesällä 1944, havaittiin Magnussonin luoman johtamisjärjestelmän merkitys puolustustaistelussa ja hänelle myönnettiin ansioistaan Mannerheim-risti. Myös alaiset arvostivat Magnussonia – hän oli komentaja, joka loi laivueensa hengen osallistumalla miestensä rinnalla ilmataisteluihin.Eka Magnusson on tunnettu saavutuksistaan hävittäjäkomentajana, mutta hän oli myös humanisti ja henkinen etsijä, joka perehtyi eri uskontoihin ja oli kiinnostunut teosofiasta sekä ruusuristiläisyydestä. Kirjan sivuilta piirtyykin kuva poikkeuksellisesta upseerista ja ihmisestä, joka kulki vankkumatta valitsemallaan tiellä. Kovakantinen 148 x 210 mm 394 sivua 160 kuvaa ISBN 978-952-229-200-1

Panssariässä Otto Cariuksen (1922–2015) muistelmateos on panssarisotakirjallisuuden klassikko. Hän tuhosi sotilasuransa aikana yli 150 vihollisvaunua, mutta myös muuta kalustoa – eritoten vaikeasti havaittavia panssarintorjuntatykkejä, joita hän piti pahimpana vastuksenaan. Carius palkittiin ritariristillä sekä tammenlehvällä, ja hän on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä vaununjohtajista.Otto Carius palveli kevyen panssarivaunun lataajana Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Pian hänet kuitenkin ylennettiin vaununjohtajaksi. Keväällä 1943 Carius komennettiin 502. raskaaseen panssarivaunupataljoonaan, joka oli varustettu Tiger I -vaunuilla. Lyhyen koulutuksen jälkeen yksikkö siirrettiin pikakuljetuksena Leningradin rintamalle, jossa Tigereitä käytettiin ”palokuntana” aina siellä, missä tilanne oli vaikein. Itärintaman olosuhteet kuluttivat vaunuja ja miehiä. Kesäisin kiusana oli pöly, talvisin pakkanen ja lumi, ja muulloin upottava muta. Keväällä 1944 Otto Carius osallistui kiivaisiin taisteluihin Narvan rintamalla. Heinäkuussa hän haavoittui vaikeasti taisteluissa Latvian alueella, ja toivuttuaan palveli länsirintamalla Jagdtiger-komppanian päällikkönä.Sodan jälkeen Otto Carius kouluttautui farmaseutiksi. Hänen sodanaikainen työkalunsa oli tehnyt entiseen panssarimieheen niin suuren vaikutuksen, että hän nimesi liikkeensä ”Tiger-apteekiksi”. Suomennos Raimo Malkamäki Kovakantinen 148 x 210 mm 352 sivua + kuvaliite 32 sivua 58 kuvaa ISBN 978-952-229-164-6

Christer BergströmOperaatio Barbarossa 1941Operaatio Barbarossa eli Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon on maailmanhistorian suurin sotaretki. Sen taustalla oli Hitlerin fanaattinen pyrkimys valloittaa Neuvostoliitto, nujertaa bolševismi ja saada samalla elintilaa Saksan kansalle. Syttyneessä sodassa kaksi täysin erityyppistä armeijaa otti verisesti yhteen. Wehrmacht oli tuolloin kiistatta aikansa edistyksellisin armeija, jonka salamasotataktiikka oli mullistanut sodankäynnin. Rintaman toisella puolella oli kyvykkäimmistä komentajistaan puhdistettu Neuvostoliiton armeija, jota armoton Stalin johti itsevaltiaan tavoin ilman minkäänlaista sotilaskoulutusta.Hyökkäys alkoi aamuyöstä kesäkuun 22. päivänä 1941. Saksa saavutti ennennäkemättömiä voittoja toinen toisensa perään. Viidessä kuukaudessa se oli vallannut 1,4 miljoonaa neliökilometriä. Neuvostoliiton asevoimille oli aiheutettu valtavia tappioita: 566 852 miestä kaatuneina ja 2 335 482 kadonneina tai sotavankeina, joiden lisäksi puoli miljoonaa neuvostoreserviläistä oli vangittu ennen kuin he olivat ehtineet tarttua aseisiin. Mutta vuoden 1941 päättyessä Operaatio Barbarossan hyökkäyskärjet olivat kuitenkin juuttuneet paikoilleen.Kuinka Saksan menestys oli mahdollinen? Miksi lopullinen voitto jäi saavuttamatta? Christer Bergström on perehtynyt perusteellisesti vuosisatamme sotaretkeen, yksityiskohtia unohtamatta, ja käy taistelut läpi molempien osapuolten näkökulmasta inhimillistä puolta unohtamatta. Vuosien tutkimus Saksan ja Venäjän arkistoissa tuo esille uusia johtopäätöksiä taistelun kulusta. Samalla kumotaan monia myyttejä ja väärinkäsityksiä, joita on pidetty totuuksina vuosikymmenten ajan.